Viimeisimmässä Opettaja-lehdessä 3/2024 esitettiin mielenkiintoisia näkökulmia PISA-tulosten herättämään koulutuskeskusteluun. Edelleenkin suomalaiset oppilaat menestyvät kansainvälisessä PISA-testissä keskiarvoa paremmin, mutta oppilaiden taso on pudonnut 2000-2009 vuosien erinomaisesta tuloksesta. On myös huomattava, että PISA-testin tulokset ovat heikentyneet myös muissa OECD-maissa yleisesti vuodesta 2012 lähtien. Kyse on siis laajemmasta kuin vain Suomea koskevasta länsimaisesta oppimisen muutoksesta. Matias Mannerin artikkelissa tuodaan hyvin esiin, että yhtä yksittäistä syntipukkia ei ole olemassa, vaan pikemminkin syitä on lukuisia.
Yksi keskeinen tekijä, jota on myös aiemmin tuotu esiin, on sosiaalisen median käytön räjähdysmäinen kasvu, joka on osaltaan heikentänyt keskittymiskykyä ja pitkäjänteisiin tavoitteisiin sitoutumista. Nuorten käyttämät sosiaalisen median alustat (Tik-Tok, Instagram, Youtube jne.) tukevat lyhytjänteistä, visuaalista, epäjatkuvaa ja huomion herättämiseen tähtäävää sisältöä. Suomen luokanopettajien puheenjohtaja Marko Jokinen kiteyttääkin hyvin, että Suomessa ”oppilaiden sinnikkyys ja epämukavuuden sietäminen ovat heikentyneet hurjasti” (Manner 2024, 22). Sosiaalisen median alustat eivät rakenteellisesti tue pitkäjänteisyyttä ja sinnikkyyttä, vaan lyhytjänteistä siirtymistä kuvista ja videoista toiseen. Somea seuraava jää tahtomattaan koukutetuksi seuraamaan some-alustan syöttämää sisältöä, joka on luotu herättämään katsojan kiinnostus. Katsojan rooli on passiivinen. Videot ja kuvasisällöt ovat niin nopeita, ettei niiden välissä ehdi ajatella, eivätkä ne siten kehitä ajattelua ja kielellisiä taitoja, vaan ne saavat ainoastaan näkökeskuksen ja mielen janoamaan lisää värikkäitä ja visuaalisesti yllättäviä kuvia ja videoita.
Toinen keskeinen muutos lasten ja nuorten (erityisesti poikien) elämässä on tietokonepelien pelaaminen, joka vaikuttaa hyvin samankaltaisesti kuin sosiaalinen media. Tietokonepelien pelaaminen kuitenkin vaatii ongelmien ratkaisukykyä ja kehittää jossain määrin pitkäjänteisyyttä, mutta yhtä lailla kuin sosiaalinen media, tietokonepelien rakenne vaikuttaa kokemukseen vahvistaen tarvetta voimakkaille väri-, ääni- ja tunnekokemuksille. Jännityksen tunne ja yllättävät, arkielämästä radikaalisti poikkeavat tilanteet motivoivat pelaajaa. Tietokonepelaaminen vahvistaa mantelitumakkeen ohjaamia tunnereaktioita sekä stressireaktioita kehossa, mm. adrenaliinin ja kortisolin eritystä että aivoissa mm. dopamiiniin eritystä, jolloin arki ja tavalliset koulun tarjoamat oppimistilanteet tuntuvat emotionaalisesti tylsiltä ja epämotivoivilta.
Miten koulusta voisi tehdä kiinnostavampaa virtuaalisen todellisuuden ärsykkeistä innostuneille lapsille ja nuorille?
Kasvatustieteissä onkin viimeisen reilun kymmenen vuoden aikana herätelty kysymystä, miten madaltaa eroa lasten ja nuorten vapaa-ajan ja koulun välillä. Miten tehdä koulusta kiinnostavampaa? Osa kasvatustieteilijöistä on katsonut, että opetusta kannattaa muuntaa lasten ja nuorten digiarjen mukaiseksi eli opetusta kannattaa virtuaalistaa ja pelillistää. Toiset kannattavat näkemystä, että koulun tuleekin olla erilaista kuin oppilaiden digitaalinen vapaa-aika. Hyvää tasapainoa näiden näkemysten välillä kukin opettaja voi omalla kohdallaan pohtia. Näen erittäin tärkeänä, että koulussa opitaan olemaan läsnä tässä todellisessa maailmassa muiden ihmisten kanssa, mutta näen myös tärkeänä, että koulussa opitaan medialukutaitoa ja digitaalisten välineiden käyttöä. Koulu voi parhaimmillaan toimia aivoja virkistävänä vastapainona sosiaalisen median ja pelimaailman virtuaalitodellisuuksille, mutta samalla peruskoulussa tulee oppia kriittisesti arvioimaan mediasisältöjä.
Lasten ja nuorten todellisuussuhdetta määrittää tänä päivänä, enemmän kuin koskaan aiemmin ihmiskunnan historiassa, virtuaalinen todellisuus, huomiotalous, joka kilpailee arkitodellisuuden kanssa, jolloin arkitodellisuus näyttäytyy tylsänä ja epäkiinnostavana. Pahimmillaan seurauksena voi olla hyvinkin syvä vieraantuminen arjesta, jolloin arkisista asioista, kuten koululäksyistä, syömisestä, oman huoneen siivoamisesta ja aikatauluissa pysymisestä tulee täysin samantekeviä asioita. Marko Jokisen mukaan ”oppimistulokset ovat laskeneet samaa tahtia opiskelumotivaation kanssa.” (Manner 2024, 23) Tärkein kysymys yksittäisille opettajille, kasvatustieteilijöille ja vanhemmille onkin mielestäni kysymys siitä, miten sisäinen motivaatio oppimiseen saadaan herätettyä? Minkälaisilla keinoilla lapset ja nuoret saadaan kiinnostumaan eri oppiaineista ja opiskelusta yleensä tässä nykyisessä kulttuurissa, jossa sosiaalinen media ja tietokonepelit tarjoavat lasten ja nuorten mieltä stimuloivan virtuaalisen maailman? Tämä on ollut kasvatustieteilijöiden ja opettajien hyvin tiedostama ongelma.
Yhdysvaltalaisten psykologian professoreiden Richard M. Ryanin ja Edward L. Decin motivaatioteoria – itseohjautuvuusteoria (self-determination theory 1985) on jo pitkään ollut kasvatustieteissä lähtökohtana oppimisen kehittämisessä. Tällöin painopiste on samalla siirtynyt opettajakeskeisestä oppimismallista oppilaskeskeiseen oppimiskäsitykseen. Mikä motivoi oppilasta oppimaan? Ryanin ja Decin teoria painottaa kolmea tekijää 1) omaehtoisuutta, 2) oppilaan kokemusta omasta kompetenssista ja kyvykkyydestä ja 3) yhteisöllisyyttä. Ryanin ja Decin teoria painottaa ihmisen omaa sisäistä motivaatiota, kykyä oppia (esim. matematiikkaa), ihmisen perustarvetta olla yhteydessä muihin ihmisiin ja kokemusta, että ryhmän jäsenet välittävät toisistaan ja antavat tukea toisilleen. Opettajan roolissa painottuu tällöin motivoijan, ohjaajan ja hyvän sosiaalisen ympäristön luominen sekä kannustaminen.
Opettajia on pitkään koulutettu tukemaan oppilaiden itseohjautuvuutta, kyvykkyyttä ja yhteisöllisyyttä. Silti PISA-tutkimuksen tulokset kertovat, että oppilaan sisäistä motivaatiota kunnioittava opetusmalli ei kuitenkaan paranna oppimistuloksia niin kuin on toivottu. Oppilaan itseohjautuvuutta painottava malli sopii erittäin hyvin lahjakkaille ja koulunkäyntiin hyvin motivoituneille oppilaille. Sen sijaan sellaisten oppilaiden, jotka kokevat koulunkäynnin kokonaisuutena turhana ajanhukkana, on erittäin haasteellista saada motivoitumaan opiskelemaan itseohjautuvasti oppiaineita, joiden hyöty ei näyttäydy heille suoraan arjessa. Yksilöidyllä ja eriytetyllä opetuksella myös näiden oppilaiden motivoiminen on mahdollista, mutta suuressa luokassa opettajan on lähes mahdotonta lähteä pohtimaan yksilöllisiä keinoja, joilla motivoida kielteisesti kouluun suhtautuvia oppilaita. Yksilöllisiä keinoja oppimisen parantamiseksi ja sisäisen motivaation kehittämiseen voidaan koulun puitteissa kehittää pienryhmissä, erityisopetuksen, koulukuraattorien ja koulupsykologien avustuksella, mutta vanhemmilla on myös suuri rooli omien lastensa sisäisen oppismotivaation kehittämisessä ja tukemisessa.
Samojen mahdollisuuksien tarjoaminen ei takaakaan toivottuja tuloksia
OECD-maita koskevat tutkimukset (mm. Education at a Glance 2021, 2023) kertovat, että sosioekonomisella taustalla on suuri vaikutus oppimistuloksiin (Manner 2024, 3). Ylisukupolvinen malli, se miten suhtaudutaan kouluun, yhteiskuntaan, kulttuuriin ja koulutukseen siirtyy sukupolvelta toiselle. Vanhemmat, jotka itse ovat kokeneet oppimisen iloa ja hyötyneet opiskelusta, pystyvät paremmin välittämään omille lapsilleen sisäisen motivaation mallia, kuin ne vanhemmat, jotka suhtautuvat koulutukseen välinpitämättömästi, kielteisesti tai jopa pessimistisesti. Tällöin koulutuksen ongelmat liittyvät laajempiin yhteiskunnallisiin ongelmiin koskien vanhempien yhteiskunnallisen syrjäytymisen kokemuksia (esim. työttömyys, köyhyys, mielenterveyden ongelmat tai päihderiippuvuudet). Jyväskylän yliopiston professori Marja-Kristiina Lerkaksen mukaan ”Peruskoulu rakennettiin tasoittamaan perhetaustoista johtuvia eroja. Oppimistulosten laskusuunta kertoo, että hieno idea ei näytä enää toteutuvan. Ongelmat kasaantuvat taas niille, joilla on jo muutenkin vaikeuksia.” (Vanas 2023, 9) Peruskoulun yksi keskeinen tavoite on ollut, kuten Lerkas tuo esiin, että suomalainen yhteiskunta tarjoaa kaikille samat mahdollisuudet koulutuksen kautta parantaa omaa sosio-ekonomista asemaansa. Nyt huomataan, että samojen mahdollisuuksien tarjoaminen ei takaa silti samoja vaikutuksia, kun oppilaiden lähtökohdat ovat erilaisia. Niinpä opetusministeri Anna-Maja Henriksson tuo omassa kolumnissaan esiin muun muassa, että hallitus on laittanut vireille oppimisen tuen uudistuksen, jonka tavoitteena on ”varmistaa, että oppilaat saavat tarvitsemansa tuen oikeaan aikaan ja oikealla tavalla.” Tavoitteena on siis lisätä tukea tarvitsevien oppilaiden tukimuotoja ja toivon mukaan erityisesti eriytetyn ja pienryhmäopetuksen muotoja (mm. tukiopetusta). Koulun tarjoamat tukimuodot eivät kuitenkaan riitä, jos kodin ilmapiiri on koulutuskielteinen tai välinpitämätön. Sosioekonomisesti haasteellisista olosuhteista nousee myös erittäin motivoituneita oppilaita, jos vanhemmat tukevat ja arvostavat koulutuksen tarjoamia mahdollisuuksia. Niinpä vanhempien välittämillä asenteilla on jo suuri merkitys.
”Entä kuka sanoisi vanhemmille, että koulunkäyntiin tarvitaan paljon nykyistä työteliäämpää asennetta”, toteaa Jokinen (Manner 2024, 23) Jokisen kommentti osuu hyvin nykyiseen länsimaisen hyvinvointiyhteiskunnan tapaan olla, ethokseen. Tätä ethosta leimaa ajattelutapa, että kaikki pitäisi saada helpolla. Jos jokin vaatii enemmän työtä sitä ei kannata tehdä. ”Tyhmä itseään rasittaa”, kun kaikki voi olla helppoa ja mukavaa. ”Kaiken voi aina ostaa valmiina.” Tämä ajatus heräsi myös Jokisen havainnoista, että selvimmin oppimistulokset ovat laskeneet taito- ja taideaineissa (Manner 2024, 23), joita ei tutkita PISA-tutkimuksessa. Miksi turhaan ommella itse, kun vaatteet ja kodintekstiilit voi ostaa helposti kaupasta. Tai miksi tekisin puutöissä haastavia huonekaluja, kun Ikeasta voin ostaa sellaisen vaivattomasti. Toisaalta taitoaineiden lasku kertoo myös siitä, että käsityötaidot ja käsillä tekemisen perinteet ovat vähentyneet ja joissain tapauksissa kokonaan kadonneet kodeista. Helpolla pääsemisen illuusio voi liittyä myös matemaattisiin taitoihin: "mitä turhaa oppia laskemaan, kun laskin tekee sen helposti puolestani."
Ehkä kuitenkin kaikkein huolestuttavin piirre PISA- tutkimuksessa on lukutaidon heikkeneminen. PISA-tutkimuksen kansallinen tutkimusjohtaja Arto Ahonen tuo esiin ”että lukutaidolla ja lukemisella on ratkaiseva yhteys kaikkeen muuhun osaamiseen” (Manner 2024, 23) Tekstejä lukemalla opimme ajattelun rakenteita, loogista ajattelua, ilmaisemaan itseämme, ymmärtämään erilaisia ihmisiä ja maailmankuvia sekä kehittämään uusia ideoita. Kirjoja lukemalla saamme kulttuurista pääomaa, joka mahdollistaa sen, ettei meidän tarvitse aloittaa kaikkea tiedon keruuta alusta, vaan voimme jatkaa muiden keräämän tiedon ja havaintojen pohjalta. Kirjallisuuden kulttuurinen pääoma tarjoaa rikkaan maaperän kehittää ihmisten ja yhteiskuntien elämää paremmaksi. Lukutaidon heikkeneminen on yksi ilmaisu siitä, että lasten ja nuorten mielenkiinto on siirtynyt yhä enemmän virtuaaliseen visuaalis-auditiiviseen todellisuuteen. Lukeminen edellyttää keskittymistä mustien kirjainten luomiin ajatuskulkuihin, siihen ei liity aisteja stimuloivia värejä, ääniä eikä emootioita herättäviä kuvia ja tilanteita. Lukuaineiden; biologian, maantiedon, historian, psykologian ja filosofian oppikirjat saavat oppilaat parhaimmillaan pohtimaan kokonaisuuksia - mikä on ihmisen paikka tässä maailmankaikkeudessa- kun taas virtuaalinen todellisuus nopeine ärsykkeineen ei tähtää muuhun kuin tässä hetkessä häilyvien mielikuvien tavoittamiseen.
Olemme keinoälyn (mm. ChatGPT) myötä kohtaamassa uusia haasteita, jotka voivat osaltaan vielä syvemmin heikentää itsenäistä ja luovaa ajattelua, joka on aiemmin perustunut lukemiseen ja kirjoittamiseen. Näenkin, että tässä tilanteessa peruskoululla on keskeinen tehtävä eri oppiaineiden kautta luoda tieteelliseen tutkimukseen perustuva pohja tiedolle, johon myöhempää tietoa kontekstualisoidaan. Erityisesti edellä mainitsemillani lukuaineilla on keskeinen rooli tiedon perustan luomisessa, johon uutta tietoa suhteutetaan ja arvioidaan. Tulevaisuudessa on yhä tärkeämpi taito se, että osaa erottaa tiedon pseudotiedosta, valheista ja suoranaisista tiedon manipuloineista esimerkiksi keinoälyllä. Opettajat voivat hyvinkin käyttää keinoälyä opetuksen elävöittämiseen ja oppilaat voivat innostua biologiasta tai historiasta tekemällä esimerkiksi keinoälyn avulla videoita historian tapahtumista tai biologian ilmiöistä. Uskon, että virtuaalinen visuaalis-auditiivinen murros on jo tapahtunut ja se näkyy PISA-tuloksissa ja se tulee todennäköisesti voimistumaan. Tärkeintä onkin pohtia, miten kiinnostus todelliseen tietoon, joka perustuu empiiriseen tutkimukseen ja kyky arvioida tiedon perusteita välitetään peruskoulussa.
Lähteet:
Henriksson 2024, Anna-Maja Henriksson,"Takaisin maailman kärkeen"- kolumni. Opettaja-lehti 3/2024. (s. 36)
Manner 2024, Matias Manner,"Kärkijoukosta tuli keskiarvoporukkaa". Opettaja-lehti 3/2024.(s. 20-23)
Deci & Ryan 1985, Edward L. Deci & Richard M. Ryan, Intrinsic motivation and self-determination in human behavior. New York, NY: Plenum.
Deci & Ryan 2000, Edward L. Deci & Richard M. Ryan, "The “what” and “why” of goal pursuits: Human needs and the self-determination of behavior". Psychological Inquiry, 11, 227-268.
Deci & Ryan 2000, Edward L. Deci & Richard M. Ryan. "Self-determination theory and the facilitation of intrinsic motivation, social development, and well-being." American Psychologist, 55, 68-78.
Vanas 2024, Antti Vanas, "Kyytiä yksipuolisille ratkaisuille". Opettaja-lehti 3/2024. (s.9)
Education at Glance 2023, https://www.oecd.org/education/education-at-a-glance/
Comments